Kun koulu on loppu... koittaa hiljaisuus

Olen asunut kohta kaksi viikkoa uudessa kodissani Laajasalossa. Hiljalleen alan tuntea nämä nurkat kodikseni, vaikka välillä mietinkin, uskallanko kiinnittyä. Olen aina ollut hieman levoton sielu ja muuttanut, ymmm... aika tiheästi. Koetan suhtautua tähän kuin projektiin: tämä on nyt yksi elämänvaihe, jossa kaikki ei ole täydellisesti eikä pidäkään. Elämä on epätäydellistä. Tätä seuraa jotain muuta – sitten joskus. Nyt on kuitenkin nyt.

Eilen oli kevään viimeinen koulupäivä. Ajattelin ääneen erään koulukaverini kuullen ja sanoin, että koen koulun päättymisen jotenkin surullisena. En silloin ehkä tajunnut, mitä sanoinkaan. Hän nimittäin vastasi, että yhden loppuhan on toisen alku – ja näinhän se on. Mutta mitä oikeastaan surin, kun sanoin surevani koulun päättymistä? En ole aiemmin kokenut näin; olen pitänyt koulun loppumista helpotuksena. En ole jäänyt kaipaamaan ihmisiä, koska en ole heidän uskaltanut merkitä minulle mitään. Ehkä nyt olen antanut sen tapahtua?

Tämähän tarkoittaa sitä, että koulun päättymisen sureminen on kohdallani odotettu ja ilostuttava asia! Olen aina vältellyt kiintymistä, koska en ole halunnut pettyä. Olen kokenut, ettei kukaan vastaa tunteisiini ja kaipaukseeni. Nyt olen ehkä uskaltanut ottaa askeleen kohti muita. Sen paljon pelätyn askeleen. Ja toden totta: elämän ei tarvitse mennä niin, että jonkun periodin päättyessä kaikki haihtuu (vaikka sitähän korkeakouluopiskelu monesti on).

Hiljaisuus luo tilaa uusille ajatuksille. Kotini on kirjoittamaton lehti.

Loppukevennykseksi pikkusiskoni 90-luvun alussa muistokirjaani harakanvarpailla raapustama ajatus: ”Kun koulu on loppu ja päästy on kesään, älä housuitta istu muurahaispesään!”